Luin ja tuli sellainen fiilis, että nyt on pakko kirjoittaa kun en puhua voi.
Olen 54 v eukko. Perimä on sellainen, että äitini joka oli hyvin hentorakenteinen painoi minun iässäni toista sataa kiloa, isäni oli tauno palon tyyppiä mutta myöhemmin hyvin tuhti myös. Äitiäni moitin ja päääääätin jo varhain että minusta ei tuollaista tule. Isälle ei olis moitteensana tullut edes mieleen. Nyt olen täysorpo.
Pidin pintani, pudotin jokaisen ylimääräisen kilon oitis, juoksin, kävin kuntosalilla ja vahdin jokaisen suupalani. Esim. toisen lapsen syntymän jälkeen vedin niin tiukan ruoka- yms. valion, että muutamassa kuukaudessa olin taas ihan trimmissä kunnossa. Seurauksena maito tietenkin loppui ja poika on maitoallerginen. Jälkeenpäin on todella harmittanut, mutta kun lihoa ei saanut ja minulle jäi raskauksista toistakymmentä kiloa molemmilla kerroilla.
No ikää tuli 1980-luvun lopulla määrättiin keltarauhashormoonia. Resepti oli vuodeksi, söin puolvuotta ja paino lähti karkuun. Lihoin 15 kiloa ja liikunta väheni, osin työn ja perheen ja painon kertymisen vuoksi. Sitten tuli vaikeat vuodet ja yht äkkiä olin henkisesti ja fyysisesti täysin karilla painoin 95 kg. Stressi lisää painoa ja paljon. Sekä suoranaisesti että välillisesti. Ei ole enää voimia hoitaa itseään.
Paikkareissa olen ollut 90-luvulla monasti. Painoa on lähtenyt ja kun olen asian oppinut niin lopettanut ja joka kerta on kaikki on tullut takaisin ja korkojen kanssa, silloinhan korkokanta oli muutenkin korkeampi.
7.1.2002 liityin tas kerran ja paino oli 94,6 kg ja 10.06.03 painoin 81,9 kg ja muutama vikko myöhemmin vielä vähemmän mutta en löytänyt dokumenttia siitä. Paino mitattiin ti illalla ja vaatteet päällä (tietenkin) nyt mittaan aamulla yöpaidassa tai ilman.
Paino pysyi pitkään samoissa lukemissa, ei enää laskenut.
2003 kolakuun puolivälissä sairastuin ja podin hirveitä tulehdustauteja ja söin mielettömän määrän antibiootteja, kunnes lopulta sanoin, että nyt riittää, en niele enää kapseliakaan. Liikunta oli koko ajan ollut nollassa ja lääkkeiden takia oli pakko syödä, mutta ei niitä kaloreita kertakaikkiaan jaksanut laskea. No keväällä taisin olla pari kuukautta ihan ok kunnes sitten itse toheloin ja tapaturma yllätti, ei siinä mitään, mutta ihonsiirtojen yhteydessä sain sen kuuluisan MRSA-bakteerin ja siinä sitten vierähtikin puol vuotta, enkä tänä päivänäkään voi liikkua yhtään yli ihan pakollisen.
Jaksaaks joku vielä 
Koko matkan ajan olen ollut epäileväinen ruuan suhteen, on laktoosi-intoleranssi ja milloin mistäkin saan ihmeellisiä tuntemuksia. Sappikivet poistettiin vuosia sitten. Alunperin diagnosi oli lievä mahakatari. Silloin opin olemaan ilman rasvaa. Meni 4 vuotta kauheissa sappikivuissa lievää mahakataria potien kunnes ihan muista syistä otettiin ultra ja homma oli klaari. Rasvaa en ole käyttänyt kuin joskus satunnaisesti mitä valmis yms. ruuissa on ollut.
Vaikka olen kituuttanut niin paino ei vain putoa, eli olen suurimman osan elämästäni ollut vajaapoltolla, enkä varmaan ole ainoa. Elimistö on oppinut tulemaan toimeen vähällä. Polttoaine on ennen karppeja koostunut miltei yksinomaan hiilareista, hitaista sellaisista. Nyt olen syönyt hyvin vähän hiilareita 20-30g ja usein vielä vähemmän. Olo on muuten oikein hyvä.
En ole lukenut ensimmäistäkään karppi-kirjaa. Tai Atkinsin olin ostanut joskus ammoin, mutta nyt sitä en enää löytänyt kirjahyllyjä penkoessani (kirpputoille oon varmaan joskus vienyt tarpeettomana) Montytkin lainasin kirjastosta mutta oli niin tylsää että vein takaisin. Heikkilän "Elämän paras aika" luin sillee hosuen viikko sitten, mutta keittokirjat on kirjastossa lainassa enkä saa niitä vielä aikoihin ja asun paikkakunnalla jossa kirjakaupasta ei tuollaista voi löytää.
Karppien sivuja oon lukenut ja todella paljon. Siellä on askeettisen karpaasin tavoin päämääränsä suoraviivaisesti tavoittavia ja sit niitä kaikkia muita.
Kun tulin näille sivuille eka kertaa niin ajattelin heti että ei tosiaan ole mun juttuni, en ymmärtänyt mistään mitään. Nää ravitsemus- yms. oppien ihmiset puhuvat sellaista kieltä että tällainen perusins. on täysin pihalla. Lisäks kun muut keskustelijat tuntevat toisensa entuudestaan, niin uuden ummikon tulo kehiin on .... en keksi mitä se on.... eli itseä niskasta kiinni ja kehiin. Sillä nää ihmiset täällä on tosi kannustavia ja toivoisin että myös pikkasen kriittisempiä (minä kaipaan kriittisyyttä, muut ehkä ei). Eihän muuten mitään opi. Tää on tietenkin persoonakohtaista.
Minulle tämä ei ole uskonto tai mikään muukaan sellainen. Täällä on ns. kohtalotovereita. Täällä ikä, sukupuoli, tai mikään muukaan seikka ole määräävä. Olemme samassa junassa ja päämäärä on suht koht sama, pysäkit mistä junaan astutaan ovat vain ihan erilaiset.
Tää hiilarittomuus on ollut jossain takaraivossa jo pitkän aikaa (luen paljon) sitten kuulin yhden jutun ihan sattumalta TV:stä, pieni pätkä, enkä edes tiennyt missä ja milloin, mutta Els tunnusti olleensa jossain aamuteeveessä muutaman minuutin. Silloin sitä katsoessani oivalsin että hiilarit ei oo mun juttuni (vatsakivut ja ripulit, kaikenmaailam yliherkkyydet, tulehdukset yms.).
Kuukausi on mennyt karppina. Paino ei ole paljoakaan liikahtanut, onneksi alaspäin. Olo on hyvä ja elämä maistuu. Jaksan tehdä töitä ja tää kaiken paha, sen alku ja juuri eli rasva tuntuu hyvältä (en mässäile) mutta ruuasta voi nauttia ja kun heitin hiilarit yli laidan niin nyt voin nauttia hyvästä ruuasta. Kertaakaan ei ole tullut ikävä entisiin juttuihin.
Hei kaikki uudet ja aloittelevat! Otetaan oppia näistä kaikista kokeneista ja kirjaviisaista ja muuten vaan viisastuneista.
Tää on hyvä foorumi ja vastaan ihan mielelläni kaikille halukkaille vaikka en kirja- enkä muutenkaan erityisen viisas olekaan.
Olis ihan kiva juttu vaihtaa kokemuksia ilman sen kummempia kiemuroita.
t. tuuki
|
Ja siis se nälkä ei ole mitenkään katastrofaalista. Lähinnä kun vähentää ruokailua niin kroppa varmaan ihmettelee että mitäs nyt tapahtuu. Esim. nyt ei ole nälkä.
Eihän tää niin iso paikka ole kuitenkaan.
Kun otetaan kuitenkin huomioon että tulot on valtion tuet opiskelijalle (jea, on lainat)...