Sattuipa eilen niin, että risaisen päiväohjelman vuoksi mies kävi aikaisin päivällä lenkillä ja minä töiden jälkeen. Yleensä juoksemme yhdessä. Mies hehkutti, että tulipa parannettua vakilenkin aikaa yli 2 minuuttia. Koska olen ihmisenä pieni ja kilpailuhenkinen, päätin yrittää samaa. Päätöstä vahvisti ikävä ilma ja vesisade.
.
No, niinhän siinä sitten kävi, että alusta lähtien syke oli jotain kymmenen normaalia korkeammalla ja kun viimeisellä suoralla huomasin, että minulla on mahdollisuus samaan aikaan kuin herra miehelläni, otin vielä loppukirin. Maaliin (hah, tuo "maaliin" tuli aivan itsestään!) tullessani pulssi oli pitkälle yli 180 ja voitin (apua, taas) mieheni peräti 12 sekunnilla.
Olo oli tietenkin hieno ja sankarillinen ja elvistelin koko illan. Yöllä kuitenkin tuli raskas ja huono olo enkä pystynyt nukkumaan kuin nelisen tuntia. Vielä aamullakin oli kuvottava olo ja vatsa sekaisin ja jotenkin raskas hengittää.
Nyt tulenkin kysymykseen: Menikö lenkki oikeasti yli vai onko kuitenkin niin, että karppaaja palautuu huonommin? Olisinko nukkunut onnellisen unta, jos olisin lenkin jälkeen syönyt hiilareita. Eilinen päivä nimittäin meni melko mitättömillä hiilareilla ja lenkin jälkeen en syönyt niitä lainkaan.
Olen tottunut juoksemaan ketoosissa, viikonloppuisin jopa tunnin lenkkejä ennen aamiaista, joten luulisi kropan sopeutuneen.
Olen täällä keuhkonnut siitä, ettei tavallinen kuntoilija tarvitse mitään hiilaritankkauksia tai -palautuksia. En kuitenkaan haluaisi enää viimeyön kaltaisia öitä ja toisaalta olisi kunnon kohotessa kiva välillä revitellä...
Antakaa uskonvahvistusta!
Kirjaudu sisään
UKK
Etsi
) pyörällä arkipäivisin töihin, hiilarit ei varmaan kovin korkealla ole (puhdas arvaus ehkä 30-50 mutta ei kyllä mitään hajua koska en niitä laske, +pe ilta la päivä henkistä mössyymistä ja samalla hiilaritankkausta). Tänään tuli aamulla testattua vähän kovempaa tahtia, pienellä poltteella jaloissa ison osan matkasta, eikä kyllä melkolailla koko työpäivän jaloilla ollessa huomannut mitään eroa muihinkaan päiviin.
