Tämä on päiväkirja elämästä Paratiisissa. Ja täällä eletään kuin Paratiisissa - tai sitten kuin Helvetissä.
Itseasiassa useimmiten siinä välimaastossa, iloineen ja riemuineen, suruineen ja murheineen.
Ja Paratiisiahan asuttavat edelleenkin vanhat tutut, Aatami ja Eeva - tai paremminkin Eevan tytär.
Vihdoin ja viimein päästiin eilen tulemaan tänne Paratiisiin. Siis pieneen erämaamökkiin
kallioiselle niemelle keskelle ei mitään. Naapureita ei näy, linnut ja lentokoneet ovat
ne suurimmat äänen aiheuttajat. (Tästä kulkee sotilaskoneiden ylilentoreitti).
Vanha lillis ei taida suurempia esittelyja kaivata.
Ja elämään kuuluva Aatami, Paratiisin isäntäkin, on tullut vuosien aikana useimmille
tutuksi.
Toivotan kaikki tervetulleeksi seuraamaan Paratiisin elämää, ja tarkoitan tällä tosissa
ihan kaikkia. Entisiä ja uusia. Jokaista. Olisin tosi iloinen myös
kaikenlaisista kommenteista - tämän 1½ kk:n
katkon aikana on tullut aateltua monenlaista, mm. viestinnän oikein tai väärin
ymmärtämistä. Ja myös omaa suhtautumistaan, ymmärtämystään tai ei-ymmärtämystä.
Ja tullut siihen tuloksen, että aina roiskuu kun rapataan!
Eilen siis tänne tultiin, himppa ennen puolipäivää.
Käki kukkui, "onneton" huhusi, peipponen liversi ja silkkiuikku kraakkui lahdella.
Ja aika pian tulivat lahdenpohjukan joutsnetkin meitä tervehtimään.
Ihan siinä itku pääsi, kun kaikki oli niin ihanaa...(onko hymppää onnellisesta itkijästä)?
Ukkosenilmakin siihen sateettomine salamoineen ja jyminöineen ennätti.
Töitähän se tietää, talven jäljiltä olevaan mökkiin tuleminen. Ja kun on kaksi selkävammaista,
Pitkä ja Pätkä, niin rajoituksensa siinäkin on. Nyt on kuitenkin siivottuna makkari, (eilen),
sali (sanoo Aatami tätä n.30 neliön tupakeittiöoleskelutilaa) ja terassi tänään.
Huomiseksi jäävät sitten sauna ja huusi. Ei kippeellä selällä mahottomia.
Ja justaan sataa vettä, lämminä on n.+16 astetta ja nyt pitää lähtiä äkkiä terassille
sateen ropinaa kuuntelemaan.
